Maanantaina oli vähän erilainen lenkki. Vaikka jalat tuntui painavan tonnin työpäivän jälkeen lähdin silti. Lenkkini johti toiselle puolelle kaupunkia kaverin marjapensaiden luo. Ja niitä marjoja todella oli ihan hirveesti. Vuosikymmeniä sitten on tainnut olla hieman erilaiset säilytystilat, kuin nyt. Viinimarjapensaitahan vanhojen rintamamiestalojen pihoissa on vaikka kuinka paljon. Meillä on vähän turhan pieni pakastin, mansikat vie jo yhden lokeron, eikä jää enää, kun toinen. Sen takia en voinut kovin paljon marjoja kerätä. Eikä me niitä ihan kauheesti tarvita. Tai mistäs sitä tietää, mitä ens talvena innostun tekemään.
En halunnut pakastaa marjoja terttuina, niin aikaa meni kotona varmaan enemmän, kuin itse keräämiseen. Ja pakkohan heti oli vähän puuroa keitellä. Ai vitsit se tuoksu, mikä marjoista tuli,niiden kiehuessa, ihan tuli lapsuus mieleen. Äiti teki aina mehumaijalla mehua punaisista viinimarjoista. Sitä ei silloin osannut arvostaa, se tuntui epäreilulta, kun kavereilla oli pillimehu kerhossa eväänä ja mulla mehupullossa omatekemää mehua. Mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli tosi hyvä juttu.
Puurosta tuli hyvää!
Loput marjat jäi seuraavaksi päiväksi käsittelyyn. Karviaisista ja lopuista punaisista viinimarjoista keittelin mehua. Kaikkien ohjeiden mukaan, mun mielestä täytyy laittaa liian vähän vettä ja liikaa sokeria. No tällä kertaa olisi varmaan kannattanut tehdä ohjeen mukaan. Mehusta tuli vähän kirpeää ja silti laimeeta. Rakkaani mielestä se oli ihan hyvää ja vettäkin laittoi joukkoon paljon enemmän, ku mä ja mä laitoin sokeriakin. No makuja on monia.
Ainakin mehu näyttää hyvältä ja väri on tosi upea. Omenoita vielä odotellessa. Siinä onkin sitten projektia vähän enemmän. Olen haaveillut, jos saisi kaksi muovikassillista. Niitä kuoriessa menee hetki, jos toinen.
