Matto virkaten

Tee-pura-tee-pura-tee....

Mikään isompi käsityö ei varmasti ole valmistunut ensimmäisellä yrittämällä. Siitä on ehkä vuosi aikaa, kun halusin virkata maton. Joo sen tein, mutta eihän se kaunis ollut omastakaan mielestä. Rakkaani jaksoi maton loppuun asti sanoa, että se on kauhea. Onhan se hyvä, että sanoo oman mielipiteen ääneen. Tästä joku voisi loukkaantua, mutta onneksi olen oppinut hänen suorapuheisuutensa.

Pesin maton ja päätin antaa sille uuden elämän eli purkuhommiin. Nenä täynnä pölyä purin koko maton ja etsin netistä ohjeen. Alkuperäisen tein oman pään mukaan ja sen oli näköinen, en ole koskaan hallinnut virkkausta. Ohje löytyi ja eikun hommiin. No ekasta versiosta tuli erittäin kupruinen. Ei muuta, kuin alusta. Sain kuulla enemmän, kuin yhden kommentin "taasko sä purat sitä?"

Lopputulos on jotakuinkin miellyttävä. Tein pari extrakerrosta ohjeen lisäksi saadakseni vähän lisää mittaa. No joo, kyllä sen arvasin miten siinä kävi, kupruja. No ei se mitään. Ajattelin jos höyrytys ei auta, vähän taas puran ja jätän maton pienemmäksi. Mutta tässä se nyt on. Kuvaamaan en ole vieläkään opetellut...

Vaikeita valintoja

En ole halunnut omia kasvoja täällä paljastaa sen enempää, kuin kenenkään muunkaan. Olen sitä aina miettinyt, että kasvoilla vai ilman. No nyt olen tullut siihen päätökseen, kun täällä pelkkää liibalaabaa kirjoittelen, enkä mene henkilökohtaisuuksiin vakavasti, niin rohkenin paljastaa itseni. Tai ainakin osittain. 

Olen huomannut, että sellasia blogeja on jollain lailla kivempi (tiedän, huono sana) lukea, missä näkyy ainakin jotain kirjoitttajasta. Vaikka toisaalta, eihän sillä ole väliä, jos sisältö kiinnostaa. Mutta tällä jatketaa. Jos ei "naama miellytä" voi poistua. 

Ja tietty hyvää naistenpäivää!

Opettele kameran käyttö

Olen aina tykännyt katsella valokuvia ja olen myös halunnut oppia itsekin kuvaamaan. Pari vuotta sitten ostin uuden kameran. Ei se mikään järkkäri ole, mutta parempi kuin entinen ja siinä on paljon eri kuvausasetuksia. Varsinkin alkuun en muistanut, mitä kaikkia hienouksia siinä on. Muistini takia moni hyvä kuva delfiineistä jäi saamatta, kun en tosiaan muistanut kamerassa olevaa sarjakuvausta. Ei se mitään yhdessä kuvassa näkyy nokka. Vai mikä se niillä on?! Melkein menee rahat hukkaan, kun ei viitsi opetella omien laitteiden käyttöä.

Valokuvaus ei vaan ole helppo laji. Ja varsinkaan mun kärsivällisyydellä. Jos yritän jotain täysin uutta juttua opetella, mistä ei mitään tiedä, joku piilevä adhd hyppää esiin. En vaan jaksa keskittyä, varsinkaan lukemaan ohjeita. Kaikenmoisia kuvia räpsimällä olen yrittänyt opetella.

Mä oon hyvä ottamaan kameran moneen paikkaan mukaan, mutta kuvien ottaminen jotenkin vaan jää. Varsinkin jos ei heti onnistu ottamaan hyvää kuvaa, kärsivällisyys tippuu nollaan. Ehkä mä vielä joku päivä opin. Yksi ihana kaverini oli päättänyt alkaa toteuttaa haaveitaan. Siitä sainkin ajatuksen, että mun haavehan on ollut kameran käytön opettelu. Miksi mä en sitä vois ottaa nyt omaksi jutukseni. Ja toinen kuviin liittyvä asia. Taas on mennyt ihan liian kauan, kun on koneelle ja muihin tallennusvälineisiin laittanut kuvakansioita järjestykseen.

Urheilu

Tämä juttu on julkaistu jo viime kesänä, mahtavista atk-taidoistani johtuen, on tämä tullut tähän väliin. 



"Must on tullu urheiluhullu..."

No ei sentään. 

Urheilusta kyllä tulee hyvä fiilis, aina tullut. Olen vaan ollut aina tosi laiska. Ennemmin makaan sohvalla, kuin saisin lenkkarit jalkaa, jos ei kauheesti huvita. Viime viikonlopun jälkeen päätin, että nyt ne lenkkarit on vaan vedettävä jalkaan. Kiloja on kertynyt ja jätski kyllä maistuisi. 

Kesällä ois niin kiva syödä jäätelö enemmänkin, mutta teen sitä talvellakin. Ja siideriä... Mansikat ihan sellaisenaan on kyllä tosi hyviä ;) Ihminen kenen kanssa elää sanoo, että kesällä pitää nauttia. Juu kyllä olen samaa mieltä, mutta kesällä ainakin mun tulee helpommin lähdettyä lenkille. Syksyllä sataa ja on synkkää ja pimeää, talvella on kylmä ja liukasta. Voihan sitä jotain herkkua välillä syödä, muistaa sit vaan liikkua. Joo helppoa sanoa.

Tänään urheileva ystäväni tuli pitämään mulle treenit. Ajattelin, että kuolen. Mutta ei se niin kamalaa ollutkaan. En siis olekaan ihan niin huonossa kunnossa mitä olen koko ajan ajatellut. Jaksoin loppuun asti, vaikka välillä oli vähän tiukkaa. Katotaan sitten huomenna pääsenkö sängystä ylös. Ja miten pärjään töissä, jos pitää kyykkiä. No, koko viikon jo ollut reidet kipeet, että eiköhän tämä tästä.

Paljon helpompi jatkaa juoksua tai muuta treeniä, kun ei ole yksin. Sanoinkin, että olisin lähtenyt jo himaan, jos olisin ollut yksin. 

Tsemppiä mulle!